Amerikan Unelmia: syyskuuta 2014

Meillä on nyt ollut niin kiireinen kesä, ettei oikeen ole ehtinyt edes istahtaa, saati sitten päivitellä blogia. Pitkä lista tekemistä odottaa jääkaapin ovessa, ja lisää tulee nopeammin kuin ehtii tehdä jo entisiä rästissä olevia. Ja kaiken sen päälle vielä banaanikärpäset on tehneet talon valloituksen ja niitä sitten metsästän ja liiskailen, kytiksellä vartoessa rullattu sanomalehti kourassa meneekin sitten mukavasti kaikki ylijäänyt vapaa-aika. Teenpä nyt tällaisen suht pitkän päivityksen, jossa kerron viimeisen kahden kuukauden tapahtumat pähkinänkuoressa.

Aloitetaanpa sitten aikajärjestyksessä. Elikkäs Paavo Nurmi maratoniin oli päästävä miehen osallistumaan kaverinsa kanssa. Paikka oli Hurley, tuolla pohjoisessa päin. Mentiin autolla, kuten täällä on tapana, kun tuo bensiini ei kalleimmasta päästä ole. Ajoaika yhteen suuntaan oli noin kuutisen tuntia. Yhdellä pysähdyksellä meni. Oltiin vuokrattu mökki kahdeksi yöksi ja lähdettiin perjantaina matkaan. Oltiinkin hyvissä ajoin ennen neljää perillä kun yhdeksän aikaan lähdettiin aamusta. Samana päivänä lapsille oli oma pieni maraton, jossa juostiin yksi kierros urheilukenttää ympäri. Molemmat lapset osallistuivat, Fiinu juoksi oikeinkin hyvin, oli vain hieman hämillään ja himmaili hieman vauhtia. Bella taas häkeltyi heti alussa ja jäi seisomaan paikalleen kun muut lähtivät juoksemaan. Hienosti Bella kuitenkin isin kanssa juoksi (välillä kyllä sylissä istuen) kierroksen loppuun saakka. Ostettiin Marianne karkkeja (7$!!) pussi, koska kaksi mummoa olivat myymässä Suomi-tavaraa. Toinen puhui suomea, koska hänen kotonaan sitä oli puhuttu, hän oli syntynyt Amerikassa.

Seuraavana päivänä olikin vuorossa miehen ja kaverinsa puolimaraton. Lämpötilä oli juoksun alkaessa noin 26 ja päivän lämmetessä 28. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kävin lasten kanssa viemässä miehet starttiviivalle ja katsottiin lähtö. Lähdön jälkeen mentiin viereiseen leikkipuistoon leikkimään lasten kanssa ja odottelemaan että kahden tunnin päästä olisi aika mennä maaliviivalle hurraamaan ja odottamaan. Kun maaliintuloon oli enään puoli tuntia aikaa, lähdimme kävelemään verkkaisesti kohti autoa. Siinä kävellessämme aloin miettimään jätinkö laukun puistoon. Sitten minulle alkoi valjeta, että ei, minä jätin sen autoon. Ja avaimet ovat laukussa, ja ovet lukossa. Olin aikonut ottaa laukun mukaan vielä ottaessani lapsia auton kyydistä, mutta ennen kuin paiskasin jo lukitun oven kiinni mieleni valtasi tuo katala ajatus "mihin mää tätä laukkua muka tartten". Mieleni valtasi itsesyytösten ja surun ryöppy, miten ihmeessä mää voin olla noin tyhmä! Kun aikani mielessäni manailin, päätin alkaa ehkä jo tekemään jotain saadakseni apua. Kävin kysymässä väliaikapisteen naisilta mitä tällaisessa tilanteessa yleensäkään tehdään. Jos olisin tehnyt saman Suomessa, olisin tiennyt heti mitä tehdä. He olivat kovin ystävällisiä ja soittivat puolestani moneen eri paikkaan ennen kuin saivat kiinni miehen, joka tuli apuun. Kännykässäni kun ei ollut edes signaalia metsän keskellä. No, lopulta hinausautomies tuli avaamaan ovet ja minä lähdin vielä hänen perässään toimistolleen maksamaan avusta. Kun lopulta pääsin maaliviivalle, oli kello jo lähemmäs yksitoista. Olin melkein puoli tuntia myöhässä ja harmittelin kun en saanut kuvia maaliintulosta. No, en meinannut löytää miehiä ollenkaan ja etsinkin jonkun kaksikymmentä minuuttia ennen kuin löysin mieheni kaverin. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli missä mieheni on. Pieni huolestumisen murunen karvasteli rintaani, mutta ajattelin että eipä nyt höpsitä. Kävin kysymässä toimistolta oliko mies hakenut palkintonsa, ei ollut. He kuitenkin lohduttivat että ei se tarkoita etteikö hän olisi tullut maaliin. Siinä vaiheessa aloin kurkkia eri pubien ikkunoista sisään näkyisikö siellä miestä. Päätin kuitenkin että ei hän sinne olisi mennyt ja jatkoin matkaa. Etsin järjestäjän käsiini ja kysyin voisivatko he kertoa oliko mieheni tullut maaliin. Eräs nainen lähti mukaani selvittämään asiaa. He kysyivät mieheni kilpailunumeroa, jota en tiennyt. Kilpailunumero tarkistetiin koneelta (pitkän nimen tavaamisen jälkeen) ja sitten siirryttiin seuraavalle koneelle tarkistamaan maaliintulotiedot. Seisoin naisen takana kun hän harmillisen hitaasti paineli numeroita tauluun. Miehen numeron kohdalla oli vaan tyhjää, kun muiden numeroiden kohdalla oli maaliintuloaika, ei siis ollut maaliin tullut. Saman tien mieleni valtasi kuva miehestäni juoksemassa hukassa jossain metsässä tai vaihtoehtoisesti makaamassa auton tönäisemänä katuojassa (pessimisti ei pety). Nainen yritti hillitä paniikkiaan ja alkoi kyselemään tietääkö kukaan miehestäni mitään ja oli jo soittamassa sheriffille kun yksi nainen sanoi että ambulanssilla vietiin sairaalaan. Silloin todellisemmaksi tuli jälkimmäinen niistä mielikuvista mitä olin maalaillut mieleeni ja kauhu iski. Nainen kiiruhti puhelimeen ja soitti sairaalaan. Tiputuksessa oli siellä mieheni makaamassa, kuulemma katsoi jo televisiota. Lämpöhalvauksesta oli kaatunut tajuttomana maahan noin sata metriä ennen maaliviivaa. Sain sairaalan osoitteen ja lähdin mieheni kaverin kanssa ajamaan kohti sairaalaa. Bensamittari näytti että bensaa riittää enää vain kuudelle mailille, joten täytyi vielä pysähtyä tankkaamaan. Perille päästyämme löysimme miehen makaamassa kaiken maailman piuhoissa sairaalasängyssä. Lapset oli ihan hiljaa. Mies hymyili. Tiputuksen jälkeen käytiin vielä ottamassa magneettikuvat päästä. Ja päästiin takaisin mökille. Mökillä Bella vielä pyöri portaat alas yläkerrasta, niin kuin päivä ei muutenkin olisi jo ollut kauheimmasta päästä. Kello ei ollut vielä edes neljää ja minä halusin jo nukkumaan.

Minun vanhemmat tulivat sitten seuraavalla viikolla kylään. Olin taas tapani mukaan pessimistinen siitä pääsevätkö he koskaan maahan ja osaavatko vaihtaa lentoa Heathrowlla. Ihmetys olikin suuri kun he näkyivät monitorissa Chicagon lentokentällä. Ohhoh. Kotimatkalla käytiin syömässä pubissa ja pappa oli kovin mielissään kaikesta coca-colasta mitä siellä sai juoda. Harmittamaan jäi vaan että ei jaksanut juoda koko neljän litran kannua ja oli pakko jättää kokista sinne. Heidän ollessaan täällä, kävimme kukkapuutarhassa, eläintarhassa ja Chicagossa. Kävimme myös pyörähtämässä nopeasti Outleteilla. Chicagossa käytiin syömässä kuuluisaa deep dish pizzaa. Kävimme myös Pulmusten alkutunnarista tutulla suihkulähteellä, katsomassa papua millenium parkissa, sekä John Hancock towerissa. Siinä se päivä menikin, oli kiireisen tuntoista ja oli kovat ruuhkat kotiinpäin ajaessamme. Kukkapuutarhassa ollessamme ukonilma yllätti meidät ja jouduimme jättämään kierroksen kesken, mikä harmitti erityisesti mummua, joka on viimeiseen asti kukkaihminen. Paluumatkalla käytiin sitten outleteilla, mutta kaikki olivat niin väsyneitä, että se jäi lyhyeen. Kuitenkin löydettiin uudet juoksukengät minulle ja miehelleni. Käytiinhän me sitten Harley Davidson museossakin katselemassa moottoripyöriä. Tytötkin olivat ihmeen kiinnostuneita aiheesta ja kierreltiin useamman tunnin ajan museota. Eläintarhassakin tuli käytyä, ja hyvä ilma osuikin, kun oli 30 astetta lämmintä. Osa eläimistä oli kyllä piilossa, ja tuli käveltyä ihan tarpeeksi sinäkin päivänä. Mummu ja pappa pääsivät onnistuneesti kotiinkin päin ja lapset vieläkin puhuu että oli kivaa kun mummu ja pappa kävivät kylässä.